Bud Spencer & Terence Hill - Slaps And Beans

Kuten odotettiin, ja toisin kuin vuoden 1997 Noi Siamo Angeli -peli (sarja Bud Spenceriltä), tällä kertaa he ovat

Kuten odotettiin, ja toisin kuin vuoden 1997 Noi Siamo Angeli -peli (sarja Bud Spenceriltä), tällä kertaa he ovat valinneet heille parhaiten sopivan genren: beat 'em up (minä vastaan naapurusto). Pelin alussa voimme valita pelaavamme Terencea tai Budiä.

Peli on erityisesti suunniteltu kahdelle pelaajalle, mutta jos ketään ei ole pelaamaan, kone ottaa hallintaansa toisen hahmon, ja voimme hallita heitä milloin vain nappia painamalla, joka mahdollistaa vaihtamisen hahmosta toiseen.

Kaksi hahmoa ohjataan pääasiassa samalla tavalla, vaikka liikkeiden toteuttamisessa on tiettyjä eroja. Meillä on yksi nappi hyökkäämiseen, yksi erityiseen liikkeeseen, yksi asioiden (tai vihollisten) tarttumiseen ja toinen puolustautumiseen. Yksi pelin parhaista yksityiskohdista on se, että he ovat maksaneet paljon huomiota alkuperäiseen materiaaliin, joten pelissä nähtävät liikkeet on otettu näiden kahden legendaarisen näyttelijän elokuvista.

Pelissä on paljon yksityiskohtia, jotka tekevät siitä erityisen mielenkiintoisen faneille, jotka rakastavat tätä nyrkkeilijä-duoa, ja jopa toimintapelien faneille yleisesti. Pelin aikana kohtaamme useita tilanteita, jotka muuttavat pelin sävyä mini-pelien avulla, ja tämä usein on järkevää näiden näyttelijöiden elokuvahistorian vuoksi.

Valitettavasti hyvän videopelin tekeminen tarkoittaa enemmän kuin vain alkuperäisen materiaalin ottamista ja sen näkemistä, miten kohtauksia voidaan muuttaa pelielementeiksi. Aikojen, intensiivisyyksien mittaaminen ja kohtauksien luominen mahdollisimman mieleenpainuvalla ja vähiten tylsällä tavalla on välttämätöntä. Ja valitettavasti juuri tässä Slaps and Beans hieman kompastelee, erityisesti jos pelaamme peliä yhdellä kertaa.

Toisaalta, jos pelaamme niin, että jokainen kohtaus olisi kuin elokuvassa, tämä virhe on vähemmän havaittavissa. On sääli, mutta meidän on myönnettävä, että beat 'em up -genren heikkous on juuri tässä asiassa, ja erittäin harvat pelit osaavat hallita tätä ongelmaa tehokkaasti.

Onneksi se, missä voimme sanoa sen todella loistavan, erityisesti jos arvostaa hyvää pikselitaidetta, on grafiikka. Meillä on jatkuvasti tunne olevamme tämän duon elokuvassa, mutta ikään kuin peli olisi suunniteltu hieman tehokkaammalle laitteelle kuin 16-bittisille koneille tai konsolille.

Mutta missä peli todella saavuttaa erinomaisia tasoja, on äänissä. Ensimmäisestä hetkestä lähtien on musiikkia, joka on otettu elokuvista, osa siitä lauluja, ja ääniä, jotka on otettu suoraan elokuvista, kuten They Call Me Trinity ja myöhemmistä teoksista, mukaan lukien klassinen ääni, kun vasara putoaa vihollisten päälle, kun Budin nyrkki osuu heidän päähänsä. Tämä kaikki on tehty paljon spaghetti-western henkeä, pysyen suhteellisen uskollisena 16-bittisen peligenren kategoriaan, joten pelissä ei ole suhteellisen monimutkaisia ääniä, kaikki on tekstinä ja yleensä hyvin käännetty.

On sanottava, että tätä peliä on otettava sellaisena kuin se on, kunnianosoituksena elokuvagenrelle ja näyttelijöille, jotka ovat jättäneet jälkensä tietyille alueille maailmassa. Itsessään se on fantastinen tuote, mutta jos pysymme siinä, että se on tietyn genren arcade-peli, se ei ole paras esimerkki, huolimatta hyvästä taiteestaan ja äänestään.